Lisää huonoja uutisia

Viikko sitten äiti soitti ja sanoi, että sytostaattihoidoista huolimatta syöpä on levinnyt miltei koko keuhkoihin. Sytostaateilla tavoiteltiin lisää elinaikaa, mutta ne eivät tepsineet toivotulla tavalla eikä syövän leviäminen hidastunut.
Alku viikko meni huonosti nukkuen ja alakuloisissa fiiliksissä. Liikuntasuunnitelmat eivät toteutuneet kuten olin ajatellut, mutta siitä päätöksestä että teen joka päivä edes jotakin en lipsunut!

Torstaina oli jo vähän helpompaa, iso kiitos edellisen yön onnistuneiden unien. Ja pikku hiljaa prosessoitujen uutisten. Perjantaina äiti soitti tarkistaakseen mun sotun, että se meni varmasti oikein kun hän täytteli edunsaajien tietoja. Puhuminen kuulosti hirmu hankalalta ja hengästyneeltä, ehkä jopa aavistuksen pahemmalta kuin aiemman keuhkosyöpä leikkauksen jälkeen jokunen vuosi sitten.

Alkuviikosta vaivannut tunne siitä, että ehditäänköhän nähdä enää ikinä palasi oltuaan pari päivää poissa. Ensi viikolla meillä on pari päivää vapaata ja ollaan menossa sillon käymään mun vanhemmilla kylässä. Asutaan eri paikkakunnalla, mutta vaan vähän vajaa parin tunnin ajomatkan päässä. Työpäivän päätteeksi pikareissu periaatteessa onnistuisi, mutta mieli ei tee mennä.

Kun äitini sai ekan kerran syöpädiagnoosin rintasyövän vuoksi yli kymmenen vuotta sitten en pystynyt käymään kotikotona moneen kuukauteen, keksin milloin minkäkin verukkeen ettei tarvinnut mennä. Nytkään en haluaisi, mutta omatunto kolkuttaa. Tiedän, että se olisi äidille tärkeää. Kai haluttomuus johtuu pelosta, siitä etten halua vikojen muistojen olevan sairaasta ehkä jopa vieraankin näköisestä ihmisestä. En myöskään halua nähdä kuollutta ihmistä, kylmä ja eloton ei ole se millaisena haluan jonkun läheiseni muistaa. En käynyt katsomassa ukkiani arkussa, enkä edes Eqyptissä muumiota (jota en luonnollisestikaan tuntenut, mutta ruumis kun ruumis).

Eilinen päivä meni päin prinkkalaa työjuttujenkin näyttäessä pahimpia puoliaan. Kyllä ketutti ja mieli teki hetken verran ahmia kaksin käsin sipsiä ja jätskiä. Onneksi se ei kestänyt loppujen lopuksi kovin kauaa ja normaalin ruoka-annoksen jälkeen vajaassa kymmenessä minuutissa himot menivät ohi.

Pari tuntia sitten tuli viesti, että äiti on päivystyksessä odottelemassa lääkäriä ja labrojen sekä röntgenin tuloksia. Lopputuloksena todennäköisesti keuhkokuume eli joutui jäämään sairaalaan.

Tämähän tarkoittanee siis sitä, että kotiin tuskin enää tulee palaamaan. Nyt vasta se omatunto soimaakin, ettei käyty perjantaina tai eilen. Jos jotain niin sairaaloita kammoan vieläkin enemmän. Lauantain suunniteltuun kyläpäivään on vielä viikko, luultavasti silloin on jo liian myöhäistä. Olenko itsekäs jos en mene? Kadunko joskus hamassa tulevaisuudessa, jos en käy? Tällä hetkellä tuntuu, että mieluummin pitäisin vikana muistona tammikuun vierailun kuin jonkun sairaan etäisesti äitiä muistuttavan hahmon sairaalansängyssä.