Kilo suklaata kiitos!

Tänään käytiin miehen kanssa yhdessä puolen tunnin kävelyllä. Sykkeet pysyi aktiivisuusrannekkeen mukaan hyvällä tasolla rasvanpolttoa ajatellen (yksin torstain lenkillä käydessäni nousi sykkeet vähän turhan korkeiksi). Lenkin jälkeen oli huippu hyvä fiiis, eka viikko tavoitteellista painonpudotusta takana ja jokaisena päivänä oon saanut itteni liikkeelle. Hyvä minä!

Sitten soi puhelin. Äiti soitti ja kertoi, että syöpä on levinnyt sytostaateista huolimatta niin rajusti, ettei hänellä ole enää paljoa elinaikaa jäljellä. Hyvä fiilis haihtui sen siliän tien ja nyt tekee mieli suklaata. Ihan tosi paljon. Vaikka eihän se mitään auttaisi loppujen lopuksi, mutta suussa sulava suklaa saisi ajatukset muualle edes hetkeksi. Kunnes morkkis syödyn levyn tai useamman jälkeen olisi suunnaton.

Lienee tässä vaiheessa enää turhaa sanoa, mutta oon tunnesyöjä. Ollut jo pienestä pitäen. Suklaa, karkki, sipsit mikä vaan epäterveellinen herkku on tuonut lohtua aina koulupäivän jälkeen ja auttanut hetkeksi unohtamaan millaisen kiusaamisen kohteena olin sinä päivänä ollut.

Onneksi asutaan nykyään keskellä metsää, joten kiusaus piipahtaa kaupassa pelkän suklaan takia ei ole niin suuri kuin kaupungissa asuessa. Tällä hetkellä olisin syönyt suruuni jokaisen suklaan joka kotona olisi ollut. Mitään herkkuja ei kuitenkaan löydy, paitsi hedelmiä ja marjoja. Tästä ensimmäisestä tunnesyömisen "tarpeesta" pääsen luultavasti yli niin sanotusti vain säikähdyksellä sortumisen sijaan.

En aio jättää kaikkia herkkuja pois, mutta tunnesyömisestä pitäisi opetella irti. Herkkujen suhteen mulla ei oo jotenkin selkärankaa ollenkaan. Jos kotona on jotain hyvää, niin usein se huutaa mun nimeä niin kauan että tulee syödyksi. Siispä koen, että parempi olla tässä vaiheessa ostamatta ja leipomatta kotiin mitään hyvää. Annoskoon pitäminen järkevänä kun tuntuu niin hankalalta. Makean korvikkeena syön nyt hedelmiä miltei kaksin käsin, vaan kaipa se sokerihimokin pikku hiljaa hellittää.